Piraattipuolueen blogissa käsiteltiin tekijänoikeuden ja omistusoikeuden eroja tavalla, joka innoitti minua kirjoittamaan asiasta. Etenkin seurannut lyhyt keskustelu nosti esille mielenkiintoisia pointteja.

Heti alussa tuntuu tärkeältä kirjoittaa hieman arvoista yleisesti. Usein tekijänoikeuksista keskustellessa törmätään seuraavanlaiseen, tässä yksinkertaistettuun, väitteeseen: sisältö on arvokasta, ja tätä arvoa täytyy suojella. Usein pohjalla on straw man: etteivät tekijänoikeuksien vastustajat tai siihen kriittisesti (ei välttämättä kielteisesti) suhtautuvat tunnusta sisällön arvoa sinänsä, koska usein copyleft-argumentaatio johtaa jonkinlaiseen kulttuurin ja sisällön epäkaupallistamiseen. Kuitenkaan arvo ei implikoi omistamista, sillä asiat voivat olla arvokkaita ja niille voidaan antaa arvoa ilman että niitä omistetaan tai ilman että niitä voisi omistaa. Toki omistamisen voi yhteisössä määritellä monella tavoin. Ihmetteliväthän monet alkuperäiskansat eurooppalaisten valloittajien kummallisia ajatuksia omistusoikeuksista (miten maan, veden ilman jne. voisi kukaan omistaa?), mikä sai jotkut valistusfilosofit pohtimaan asiaa uudesta näkökulmasta. Minusta liberalismi onnistui lähestymään ongelmaa parhaiten, nimittäin resursseihin keskittyen.

Omistusoikeus on sinänsä välttämätön, että on olemassa rajallisia resursseja, ja jotenkin on määriteltävä, kenellä on oikeus päättää niiden käytöstä. Muuten yksilöiden vapaudet menevät ristiin. Luonnollinen “omistusoikeus” on vahvimman oikeus – se pätee jos ei ole määritelty sääntöjä. Rajattomien resurssien kohdalla (esimerkiksi informaatio) tätä ongelmaa ei ole. Kaikki voivat käyttää tiettyä ideaa yhtä aikaa. Yhtä laulua voi laulaa kuka tahansa ilman että se estäisi ketään muuta vapaasti laulamasta. Mukaillen Tero Heiskasen kommenttia hieman, voit vaikka unohtaa oman kirjasi informaation, eikä kukaan miljoonista kirjan lukeneista huomaa mitään. Informaatio on siinä mielessä rajatonta.

Materian omistaminen ja immaterian omistaminen eroavat siinä, että immaterian omistus koskee myös pieneltä osalta kaikkea materian omistamista, ainakin siten kuin tämä omistaminen on määritelty nykyaikaisiin kopio-oikeuksiin. Esimerkki: jos omistan jonkun kaavan, voin estää teoriassa kaikkia muita soveltamasta tätä kaavaa omistamaansa materiaan. Näin ollen minulla on ikään kuin negatiivinen valta toisen omaisuuteen. Mitä enemmän immateriaa omistetaan, sitä enemmän on olemassa negatiivista valtaa muiden materiaaliseen omaisuuteen, mikä teoriassa rajoittaa materian omistusoikeutta kokonaisuudessaan.
Palatakseni vielä arvoon ja omistamiseen, on paljon yleisesti arvokkaina pidettyjä asioita, joiden omistaminen tuntuisi absurdilta. Terveyttä moni pitää arvokkaana, varsinkin jos on ollut sairaana, mutta mitä merkitsisi terveyden omistaminen? Ystävät ovat arvokkaita, mutta olisi aika outoa “omistaa” ystäviä, ellei kyse ole kynäristä. Yhdelle usko on äärimmäisen arvokasta, mutta eikä olisi merkillistä ajatella että esimerkiksi kirkko voisi omistaa tämän uskon?

Arvoa voi siis antaa ilman hinnoittelua, vaikka marxistisesti uskoisikin kaiken redusoituvan rajallisiin resursseihin (base). Kilpailussa voidaan materiaalisten palkintojen lisäksi antaa kunniamaininta, mikä ele ilmaisee palkinnon antajien antavan arvoa suoritukselle. On palkinnon saajasta itsestään kiinni, kokeeko hän tämän arvokkaaksi vai ei. On olemassa paljon arvokkaaksi koettua kirjallisuutta, jonka alkupäreisille kirjoittajille (tai kertojille) tuskin on mitään koskaan maksettu ideoistaan. Arvo ei ole riippuvainen rajallisista resursseista, vaan itse asiassa kovin usein objektiiviseksi koettu arvo (jonka yleisö kokee todellisena) heijastaakin sosiaalisesti ja siten relativistisesti määrittyvää vaihtoarvoa eikä siksi ole sen objektiivisempi kuin yksilönä koettu arvo. Marxistinen “tavarafetisismin” (commodity fetishism) käsite perustuu sille, että ihmiset keskittyvät vaihtoarvoon “aidon” tuotantoarvon sijaan (millä Marx tarkoitti lähinnä esineiden tuottamiseen käytettyjä työtunteja) ä rahan arvo on juuri tätä vaihtoarvoa. Jos halutaan antaa jonkinlainen objektiivisesti aito arvo tavaralle tai tuotteelle, pitäisi ajatella tuotantoarvoa.

Ideoiden, kulttuurin, taiteen arvossa ongelmallista on muun muassa se, että nämä ideat tarvitsevat konkretisoinnin saadakseen vaihtoarvon tai tuotantoarvon. Sisällöntuottaja voi istua jossain ja pohdiskella “aineettomasti” jotakin ideaa tai taiteellista toteutusta konkretisoimatta sitä ja siten kuluttaa “työtunteja”, mutta olisi absurdia pohtia tämän idean sosiaalista arvoa ennen kuin se on saatavilla, mihin taas vaaditaan konkretisointia materiaan. Tavallisesti jos meidän tulisi miettiä immateriaan kulutettuja työtunteja, olisi välttämätöntä ottaa luontaisesti mukaan myös konkretisointiin kuluneet työtunnit. Selkeä ongelma tässä on se, että tavallisesti näitä kahta ei voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi musiikissa ei ole niin, että ensin pohditaan idea valmiiksi ja sitten se äänitetään, vaan olennainen osa tätä musiikillista sisältää syntyy äänityksessä: suurta osaa sisällöstä ei voi luoda ilman konkretisointiprosessia. Sama koskee monia muita taiteenaloja: kirjallisuuttakin ja joskus jopa runoutta.

Miten siis määrittelemme rajallisiin resursseihin (tässä työtunnit) perustuvan arvon sisällölle? Otetaanko vain konkretisointiin kuulunut aika vai myös ideoiden pohtimiseen ja suunnitteluun kulunut aika kokonaisuudessaan? Ideoiden kehittämiseen kulunutta aikaa on loppujen lopuksi mahdoton määrittää.
Kaikessa pragmaattisuudessa voidaan kuitenkin loppujen lopuksi summittaisesti määritellä jonkinlainen rajallisiin resursseihin pohjautuva arvo sisällölle, jos keskitytään ensisijaisesti konkretisointiin. On siis mahdollista määritellä immaterian arvo objektiivisesti ilman vaihtoarvoa samaan tapaan kuin materiankin, vaikkei tämä tuotantoarvo olisikaan perusteiltaan tieteellisen tarkka (mikä ei mielestäni ole välttämätöntä). Tämä on olennaista vahvan tekijänoikeuden puolustajille, sillä pelkkä vaihtoarvo sinänsä tarvitsee omistamisen käsitteen, eikä sillä siksi voi perustella immaterian omistamista syyllistymättä kehäpäätelmään.

Miksi tämä ei kuitenkaan vakuuta minua immaterian omistamisen tärkeydestä? Voidaanhan esittää, että on pelkästään reilua, että työnsä tulokset pitää voida omistaa.

Olemme käsitelleet työtunteja rajallisina resursseina, mutta tätä on tarkennettava. “Aika on rahaa” on vanhempi sananlasku, kuin mitä äkkiseltään kykenen sitä jäljittämään, mutta 1900-luvun alussa tämä vanha viisaus konkretisoitui teollisten järjestelmänrakentajien käsissä. Erityinen tieteellinen johtaminen, taylorismi, vei huippuunsa sen ajatuksen, että työnantaja omistaa työntekijät näiden ollessa töissä. Tämä ei johtanut täysin epäinhimillisiin työolosuhteisiin, sillä ensinnäkin hyvät työolosuhteet paransivat tuottavuutta ja toiseksi työntekijällä oli oikeuksia, mutta kriitikkojen mielestä tieteellisen tarkka ajanhallinta ei ottanut huomioon ihmisten eroja ja oli monessa mielessä epäinhimillinen, koska se ikään kuin teki työntekijöistä koneita vielä suuremmassa määrin kuin teollistuminen aiemmin oli tehnyt. On kuitenkin väärin (tai ainakin epätarkkaa) sanoa, että työnantajat olisivat omistaneet työntekijöidensä ajan. Pikemminkin työntekijät, jotka yhä omistivat kehonsa koko sen ajan kuin nämä olivat töissä, antoivat työnantajilleen korvausta vasten oikeuden ohjata kehoaan työpäivän ajan tietyin rajoituksin. Yleisemmin sanottuna, rajallisena resurssina ei ole aika tai tarkemmin työtunnit, vaan ihmiskeho, joka tekee työn. Koska omistan kehoni, olen vapaa käyttämään sitä haluamallani tavalla.

Onko siis Marxin ajatus tuotantoarvosta lähtökohtaisesti väärä? Itse asiassa kyseessä on virhe: tuotantoarvo ei perustukaan työtuntien omistamiseen vaan arvoon, joka työtunneille annetaan. Marxin ongelma tässä on keskittyminen teollistumisen ajan työläisluokkaan, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole suurta merkitystä. Yleisesti ottaen työtunneille annetaan selkeä arvo, koska ansiotyön voi vain harvoissa tapauksissa kokea järjestelmällisesti niin palkitsevana, etteivät työtunnit olisi mistään pois. Tuotantoarvo perustuu siis siihen olettamukseen, että ihmiset tekisivät mieluummin jotain muuta kuin tekemäänsä työtä, mutta tekevät sitä saadakseen elantonsa. Mikäli työtunnit ovat jossain määrin palkitsevia, teoriassa tuotantoarvon pitäisi laskea. Yksinkertaistetusti: kun joku on nähnyt vaivaa valmistaakseen jotain, käsitys tästä vaivannäöstä johtaa luontaiseen ja aitoon tuotantoarvoon. Mutta entä jos hyödykkeen tekijä on nauttinut työstään suuresti, tai ei ole oikeastaan nähnyt mitään vaivaa? Käytännässä sisällöntuottamisessa on aina kyse sekä vaivannäöstä että työnilosta vaihtelevissa määrin. Joskus konkretisointiprosessi voi olla vaivalloinen, raskas, pitkä, turhauttava jne. Toisaalta myös luova prosessi (näitä kahta ei voi analyyttisesti erottaa) voi olla kaikkea tätä. Sama pätee kääntäen: äänittäminen, kirjoittaminen, maalaaminen tms voivat olla palkitsevaa, leikillistä ja nautinnollista ajanvietettä samoin kuin ideoiden työstäminen ilman konkretiaa. Kulttuuriin ei siis väistämättä liity tuotantoarvoa.

Koska tuotantoarvoa ei voi ongelmitta käyttää omistusoikeuksien oikeuttamiseksi, sen käyttökelpoisuus on muualla. Ainakin se on tarpeellinen, jotta voidaan ymmärtää kaikki ne eri tavat, joiden kautta asiat määritellään arvokkaiksi. Yksilö voi kokea arvokkaaksi asioita henkilökohtaisesti. Lisäksi arvottaminen voi tapahtua tuotantoarvon käsitteen kautta, mikä on lähempänä sosiaalista arvoa, koska siinä otetaan huomioon toinen ihminen, tavaran tekijä. Kolmanneksi asian arvo voidaan kokea täysin sosiaalisesti joko puhtaasti vaihtoarvona tai vaihtoehtoisesti myyntilukuina, kriitikoiden konsensuksena, poliittisena vaikutuksena jne.

Lopulta palaan usein käyttämääni lähtökohtaan, eli siihen että omistusoikeudet ovat yhteiskunnallinen järjestely. Ne ovat käyttökelpoisia, koska niillä voidaan järjestää rajallisten resurssien käyttö ilman konflikteja. Immaterian omistusoikeus voidaan toki määritellä, mutta tämä määrittely on väistämättä hämmentävä ja harhaanjohtava. Yhteiskunnallisesti omistamiselle olisi asetettava runsaasti poikkeuksia ja rajoituksia, jotta saataisiin tämä omistaminen erotettua riittävän selkeästi materian omistamisesta. Kun keskustellaan kopio-oikeuksista, on parasta olla puhumatta omistamisesta lainkaan, mikäli tarkoituksena on keskittyä tosiasioihin sekä samalla pitää keskustelu ymmärrettävänä.

Sisältöön ja sen (mahdolliseen) alkuperään paneudun seuraavassa postauksessani “Kuka tän kielen on keksiny?”