Ensimmäinen kivi

Poliitikot sekä (muut) poliittiset kommentaattorit pahoittelevat kilvan sitä että yhä useampi kansalainen vieraantuu politiikasta. Kyse ei ole pelkästään äänestysprosenttien laskusta vaan myös kiinnostuksen ohjautuminen erinäisiin “skandaaleihin” tärkeiden, koko maata koskevien päätösten sijaan. Jo pitkään on tiedetty ihmisten terästäytyvän vaalien aikana, jos koskaan. Silloin kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän kiinnostuneita poliittisesta päätöksenteosta – kaikki haluavat vaikuttaa.

Päättäjistä Matti Vanhanen on nyt keksinyt ratkaisun ongelmaan: pidetään lisää vaaleja! STT kertoo: “Pormestarin valinta lisäisi Vanhasen mielestä kuntalaisten kiinnostusta kunnallispolitiikkaan ja toisi heille uuden vaikutuskanavan. Pormestarin voisi valita kansanvaalilla”. En usko olevan tarpeen selittää pääministerillemme, ettei kansanvalta ikävä kyllä kasva sen mukaan, mitä enemmän byrokraatteja saadaan hallintoon mahtumaan. Todennäköisesti hän siis tarkoittaakin tällä vaikutuskanavalla lähinnä kansanvaalia, jolla pormestari olisi valittava. Tämäkään ei toimi. Pääministeri Vanhanen, valitettavasti vaaleja lisäämällä ei merkittävästi lisätä kansalaisten kiinnostusta politiikkaan, eikä lainkaan heidän todellisia vaikutusmahdollisuuksiaan.

Samaan aikaan Lappeenrannan ansioitunut runoilija, kommunisti ja Etelä-Saimaa-lehden lukijoita uskollisesti valistava Matti Räsänen ihmettelee mainitun lehden yleisönosastopalstalla, onko kunnallista kansanvaltaa juuri lankaan enää jäljellä. Kuntalaisten ja kunnallisten päättäjien välille on kuulemma muodostunut kuilu. Räsänen vihjaa, ettei kunnallista päätöksentekoa tuoda todellisuudessa lähelle päättäjiä ja että näitä päättäjiä äänestäjät tuntevat yhä huonommin. Ilmeistä on, että kansanvalta pyrkii vähenemää kuntien koon kasvaessa. Ongelma on siis tämän mukaan suurempi mitä väkirikkaammasta kunnasta tai kaupungista on kyse. Kun poliitikot haluavat antaa kansalaisille kanavia, joiden kautta nämä voisivat vaikuttaa, käytännössä tarkoitetaan sitä että laitetaan kädet selän taakse ja kysytään “vasen vai oikea”.

Vaalien aikaan ihmisistä tuntuu, että he ovat mukana politiikassa. Heille kerrotaan heidän olevan tärkeitä, ja he pääsääntöisesti uskovat tämän. Mutta jos ihmiset eivät voi juuri tuntea ehdokkaita, kuinka suuri heidän todellinen vaikutusmahdollisuutensa on? Monet politiikasta vieraantuneet manaavat vaihtoehtojen puutetta. Toisin sanoen, he eivät juurikaan usko koko järjestelmään. Tämän ei pitäisi olla mitenkään yllättävää, kun hallituksen olennaisin filosofia tuntuu olevan käytännön päätöksenteon salaaminen mahdollisimman täyspainoisesti. Toisaalta myös raskaiden puoluekoneistojen hierarkia ei anna kovinkaan lupaavaa kuvaa yksittäisten mielipiteiden vaikutusmahdollisuuksista millään merkittävällä tasolla.

Yksi olennainen ratkaisu olisi lisätä ihmisten mahdollisuutta osallistua reaaliaikaisesti. Piraattipuolue aikoo puolueena näyttää esimerkkiä ja selvittää puolueen jäsenten (ja muidenkin asioista kiinnostuneiden) mielipiteitä netissä tehtävin äänestyksin ja selvityksin. Toinen ratkaisu on herättää henkiin poliittinen läpinäkyvyys. Hallituksen kokoukset ovat niin julkisia kuin vain on käytännössä sekä periaatteessa mahdollista. Pääajatuksena on tehdä poliittisesta keskustelusta näkyvää ja kaikille avointa, jotta kenellekään ei jää epäselväksi, miksi jokin päätös aiotaan tehdä sekä kuka on asiasta mitäkin mieltä ja miksi.

Suostuakseni tulemaan Piraattipuolueen pöydän taakse Animeconiin kiireisen viikonlopun keskellä minun oli ensin vakuutettava itseni kahdesta asiasta: että Piraattipuolueen kannattaa esiintyä Animeconissa ja että toisaalta minä kuulun kyseiseen tapahtumaan. Nämä epäluuloni hälvenivät kovin äkkiä, kun lopulta saimme enemmän väkeä pöydän taakse ja asiaan perehtyneet saivat kerättyä varsin informatiivisen tietopaketin jaettavaksi paikan päälle. Pöytämme ei ollut värikäs tai muutenkaan huomiota herättävä, mutta juuri ajoissa saapuneet piraattipuolue-paidat pelastivat paljon. Mitä tulee omaan osallistumiseeni, tapahtuma sijoittui keskelle hyvin kiireistä viikonloppua, enkä ajatellut tuntevani animekulttuuria riittävän hyvin. Oli minulla ennakkoluulojakin.

Uteliaisuus vei lopulta helpon voiton epäilyistä. Koska tapahtuma sijoittui kaiken lisäksi Tampereelle, tällainen tilaisuus oli yksinkertaisesti käytettävä. Saatoin tyydyttää uteliaisuuttani täydellisen peiteoperaation turvin.

En toki ottanut huomioon tapahtumien saavaa uutta, yllättävää käännettä. Sunnuntaiaamusta vapautui peruutuksen vuoksi ohjelmapaikka, ja Piraattipuolueelle avautui loistava tilaisuus esitelmöidä. Kukaan asiaa paremmin tunteva puolueaktiivi ei kyennyt pääsemään paikalle, joten moraaliseksi velvollisuudekseni siunautui pitää esitelmä. Onneksi minun ei sentään tarvinnut itse valmistella sitä. Kalvoista ja leipätekstistä, joita oli muuten todella helppo käyttää, vastasi Kaj Sotala. En toki seurannut kirjoitettua tekstiä sanasta sanaan, eihän esityksestä olisi tullut kovinkaan luonteva, mutta mitään oleellista asiasisältöä en muistaakseni jättänyt käyttämättä.

Esityksen muotoon vaikutti myös yleisön aktiivisuus, mielestäni ainoastaan myönteisesti. Osallistujia oli puolisen sataa, ja esitelmöitsijän näkökulmasta yleisö oli hyvä: kiinnostunut ja aktiivinen, muttei hyperaktiivinen. Hyviä kysymyksiä sekä lisäksi tarkentavia huomioita ja syventäviä esimerkkejä tuli tasaisesti. Paljon keskustelua herätti esimerkiksi julkisen esityksen määritteleminen. Yleisö tuntui olevan melko hyvin selvillä aiheesta, ainakin päällisin puolin. Osa oli myös perehtynyt lakipykäliin ja asiaan liittyneihin tapauksiin. Selkeää vastakaikua herätti yksi esityksen pääajatuksista: fanikulttuuri ei tuota minkäänlaista haittaa animen tuottajille tai levittäjille, vaan siitä on päinvastoin useimmissa tapauksissa selkeää hyötyä (esim. markkinointi & markkinatutkimus). Aikaa ei tietenkään ollut riittävästi, että olisimme voineet käsitellä mitään esityksen osa-alueista tyhjentävästi, enkä ikävä kyllä ehtinyt lopussa enää lainkaan käsitellä paria hyvää kysymystä, jotka olin joutunut esitelmän sujuvuuden säilyttämiseksi jättämään myöhemmäksi.

Tämä oli ensimmäinen tapahtuma, jossa Piraattipuolue pääsi kohtaamaan yleisöä, mistä selvisimme hyvin. Pöydän ääressä oli suurimman osan aikaa väkeä joko ihmettelemässä, mistä on oikein kyse, onnittelemassa hyvästä asiasta tai kirjoittamassa jäsenhakemuksia. Uusia jäsenhakemuksia tuli molemmilta päiviltä yhteensä 55. Koska puolueen resurssit ovat kovin rajalliset, emme voi vielä kovinkaan tehokkaasti järjestää omia tilaisuuksiamme, joten tämänkaltaiset tapahtumat ovat tärkeitä tilaisuuksia levittää tietoa yleiseen tietoisuuteen sekä kerätä kiinnostuneita mukaan puolueen toimintaan jossain muodossa. Seuraavana on vuorossa Assembly, jota itse pitäisin kohdeyleisöltään erityisen otollisena tilaisuutena, sekä mahdollisesti syksymmällä Desucon.

Piraattipuolueen blogissa käsiteltiin tekijänoikeuden ja omistusoikeuden eroja tavalla, joka innoitti minua kirjoittamaan asiasta. Etenkin seurannut lyhyt keskustelu nosti esille mielenkiintoisia pointteja.

Heti alussa tuntuu tärkeältä kirjoittaa hieman arvoista yleisesti. Usein tekijänoikeuksista keskustellessa törmätään seuraavanlaiseen, tässä yksinkertaistettuun, väitteeseen: sisältö on arvokasta, ja tätä arvoa täytyy suojella. Usein pohjalla on straw man: etteivät tekijänoikeuksien vastustajat tai siihen kriittisesti (ei välttämättä kielteisesti) suhtautuvat tunnusta sisällön arvoa sinänsä, koska usein copyleft-argumentaatio johtaa jonkinlaiseen kulttuurin ja sisällön epäkaupallistamiseen. Kuitenkaan arvo ei implikoi omistamista, sillä asiat voivat olla arvokkaita ja niille voidaan antaa arvoa ilman että niitä omistetaan tai ilman että niitä voisi omistaa. Toki omistamisen voi yhteisössä määritellä monella tavoin. Ihmetteliväthän monet alkuperäiskansat eurooppalaisten valloittajien kummallisia ajatuksia omistusoikeuksista (miten maan, veden ilman jne. voisi kukaan omistaa?), mikä sai jotkut valistusfilosofit pohtimaan asiaa uudesta näkökulmasta. Minusta liberalismi onnistui lähestymään ongelmaa parhaiten, nimittäin resursseihin keskittyen.

Omistusoikeus on sinänsä välttämätön, että on olemassa rajallisia resursseja, ja jotenkin on määriteltävä, kenellä on oikeus päättää niiden käytöstä. Muuten yksilöiden vapaudet menevät ristiin. Luonnollinen “omistusoikeus” on vahvimman oikeus – se pätee jos ei ole määritelty sääntöjä. Rajattomien resurssien kohdalla (esimerkiksi informaatio) tätä ongelmaa ei ole. Kaikki voivat käyttää tiettyä ideaa yhtä aikaa. Yhtä laulua voi laulaa kuka tahansa ilman että se estäisi ketään muuta vapaasti laulamasta. Mukaillen Tero Heiskasen kommenttia hieman, voit vaikka unohtaa oman kirjasi informaation, eikä kukaan miljoonista kirjan lukeneista huomaa mitään. Informaatio on siinä mielessä rajatonta.

Materian omistaminen ja immaterian omistaminen eroavat siinä, että immaterian omistus koskee myös pieneltä osalta kaikkea materian omistamista, ainakin siten kuin tämä omistaminen on määritelty nykyaikaisiin kopio-oikeuksiin. Esimerkki: jos omistan jonkun kaavan, voin estää teoriassa kaikkia muita soveltamasta tätä kaavaa omistamaansa materiaan. Näin ollen minulla on ikään kuin negatiivinen valta toisen omaisuuteen. Mitä enemmän immateriaa omistetaan, sitä enemmän on olemassa negatiivista valtaa muiden materiaaliseen omaisuuteen, mikä teoriassa rajoittaa materian omistusoikeutta kokonaisuudessaan.
Palatakseni vielä arvoon ja omistamiseen, on paljon yleisesti arvokkaina pidettyjä asioita, joiden omistaminen tuntuisi absurdilta. Terveyttä moni pitää arvokkaana, varsinkin jos on ollut sairaana, mutta mitä merkitsisi terveyden omistaminen? Ystävät ovat arvokkaita, mutta olisi aika outoa “omistaa” ystäviä, ellei kyse ole kynäristä. Yhdelle usko on äärimmäisen arvokasta, mutta eikö olisi merkillistä ajatella että esimerkiksi kirkko voisi omistaa tämän uskon?

Arvoa voi siis antaa ilman hinnoittelua, vaikka marxistisesti uskoisikin kaiken redusoituvan rajallisiin resursseihin (base). Kilpailussa voidaan materiaalisten palkintojen lisäksi antaa kunniamaininta, mikä ele ilmaisee palkinnon antajien antavan arvoa suoritukselle. On palkinnon saajasta itsestään kiinni, kokeeko hän tämän arvokkaaksi vai ei. On olemassa paljon arvokkaaksi koettua kirjallisuutta, jonka alkupäreisille kirjoittajille (tai kertojille) tuskin on mitään koskaan maksettu ideoistaan. Arvo ei ole riippuvainen rajallisista resursseista, vaan itse asiassa kovin usein objektiiviseksi koettu arvo (jonka yleisö kokee todellisena) heijastaakin sosiaalisesti ja siten relativistisesti määrittyvää vaihtoarvoa eikä siksi ole sen objektiivisempi kuin yksilönä koettu arvo. Marxistinen “tavarafetisismin” (commodity fetishism) käsite perustuu sille, että ihmiset keskittyvät vaihtoarvoon “aidon” tuotantoarvon sijaan (millä Marx tarkoitti lähinnä esineiden tuottamiseen käytettyjä työtunteja) – rahan arvo on juuri tätä vaihtoarvoa. Jos halutaan antaa jonkinlainen objektiivisesti aito arvo tavaralle tai tuotteelle, pitäisi ajatella tuotantoarvoa.

Ideoiden, kulttuurin, taiteen arvossa ongelmallista on muun muassa se, että nämä ideat tarvitsevat konkretisoinnin saadakseen vaihtoarvon tai tuotantoarvon. Sisällöntuottaja voi istua jossain ja pohdiskella “aineettomasti” jotakin ideaa tai taiteellista toteutusta konkretisoimatta sitä ja siten kuluttaa “työtunteja”, mutta olisi absurdia pohtia tämän idean sosiaalista arvoa ennen kuin se on saatavilla, mihin taas vaaditaan konkretisointia materiaan. Tavallisesti jos meidän tulisi miettiä immateriaan kulutettuja työtunteja, olisi välttämätöntä ottaa luontaisesti mukaan myös konkretisointiin kuluneet työtunnit. Selkeä ongelma tässä on se, että tavallisesti näitä kahta ei voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi musiikissa ei ole niin, että ensin pohditaan idea valmiiksi ja sitten se äänitetään, vaan olennainen osa tätä musiikillista sisältöä syntyy äänityksessä – suurta osaa sisällöstä ei voi luoda ilman konkretisointiprosessia. Sama koskee monia muita taiteenaloja – kirjallisuuttakin ja joskus jopa runoutta.

Miten siis määrittelemme rajallisiin resursseihin (tässä työtunnit) perustuvan arvon sisällölle? Otetaanko vain konkretisointiin kuulunut aika vai myös ideoiden pohtimiseen ja suunnitteluun kulunut aika kokonaisuudessaan? Ideoiden kehittämiseen kulunutta aikaa on loppujen lopuksi mahdoton määrittää.
Kaikessa pragmaattisuudessa voidaan kuitenkin loppujen lopuksi summittaisesti määritellä jonkinlainen rajallisiin resursseihin pohjautuva arvo sisällölle, jos keskitytään ensisijaisesti konkretisointiin. On siis mahdollista määritellä immaterian arvo objektiivisesti ilman vaihtoarvoa samaan tapaan kuin materiankin, vaikkei tämä tuotantoarvo olisikaan perusteiltaan tieteellisen tarkka (mikä ei mielestäni ole välttämätöntä). Tämä on olennaista vahvan tekijänoikeuden puolustajille, sillä pelkkä vaihtoarvo sinänsä tarvitsee omistamisen käsitteen, eikä sillä siksi voi perustella immaterian omistamista syyllistymättä kehäpäätelmään.

Miksi tämä ei kuitenkaan vakuuta minua immaterian omistamisen tärkeydestä? Voidaanhan esittää, että on pelkästään reilua, että työnsä tulokset pitää voida omistaa.

Olemme käsitelleet työtunteja rajallisina resursseina, mutta tätä on tarkennettava. “Aika on rahaa” on vanhempi sananlasku, kuin mitä äkkiseltään kykenen sitä jäljittämään, mutta 1900-luvun alussa tämä vanha viisaus konkretisoitui teollisten järjestelmänrakentajien käsissä. Erityinen tieteellinen johtaminen, taylorismi, vei huippuunsa sen ajatuksen, että työnantaja omistaa työntekijät näiden ollessa töissä. Tämä ei johtanut täysin epäinhimillisiin työolosuhteisiin, sillä ensinnäkin hyvät työolosuhteet paransivat tuottavuutta ja toiseksi työntekijöillä oli oikeuksia, mutta kriitikkojen mielestä tieteellisen tarkka ajanhallinta ei ottanut huomioon ihmisten eroja ja oli monessa mielessä epäinhimillinen, koska se ikään kuin teki työntekijöistä koneita vielä suuremmassa määrin kuin teollistuminen aiemmin oli tehnyt. On kuitenkin väärin (tai ainakin epätarkkaa) sanoa, että työnantajat olisivat omistaneet työntekijöidensä ajan. Pikemminkin työntekijät, jotka yhä omistivat kehonsa koko sen ajan kuin nämä olivat töissä, antoivat työnantajilleen korvausta vasten oikeuden ohjata kehoaan työpäivän ajan tietyin rajoituksin. Yleisemmin sanottuna, rajallisena resurssina ei ole aika tai tarkemmin työtunnit, vaan ihmiskeho, joka tekee työn. Koska omistan kehoni, olen vapaa käyttämään sitä haluamallani tavalla.

Onko siis Marxin ajatus tuotantoarvosta lähtökohtaisesti väärä? Itse asiassa kyseessä on virhe: tuotantoarvo ei perustukaan työtuntien omistamiseen vaan arvoon, joka työtunneille annetaan. Marxin ongelma tässä on keskittyminen teollistumisen ajan työläisluokkaan, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole suurta merkitystä. Yleisesti ottaen työtunneille annetaan selkeä arvo, koska ansiotyön voi vain harvoissa tapauksissa kokea järjestelmällisesti niin palkitsevana, etteivät työtunnit olisi mistään pois. Tuotantoarvo perustuu siis siihen olettamukseen, että ihmiset tekisivät mieluummin jotain muuta kuin tekemäänsä työtä, mutta tekevät sitä saadakseen elantonsa. Mikäli työtunnit ovat jossain määrin palkitsevia, teoriassa tuotantoarvon pitäisi laskea. Yksinkertaistetusti: kun joku on nähnyt vaivaa valmistaakseen jotain, käsitys tästä vaivannäöstä johtaa luontaiseen ja aitoon tuotantoarvoon. Mutta entä jos hyödykkeen tekijä on nauttinut työstään suuresti, tai ei ole oikeastaan nähnyt mitään vaivaa? Käytännössä sisällöntuottamisessa on aina kyse sekä vaivannäöstä että työnilosta vaihtelevissa määrin. Joskus konkretisointiprosessi voi olla vaivalloinen, raskas, pitkä, turhauttava jne. Toisaalta myös luova prosessi (näitä kahta ei voi analyyttisesti erottaa) voi olla kaikkea tätä. Sama pätee kääntäen: äänittäminen, kirjoittaminen, maalaaminen tms voivat olla palkitsevaa, leikillistä ja nautinnollista ajanvietettä samoin kuin ideoiden työstäminen ilman konkretiaa. Kulttuuriin ei siis väistämättä liity tuotantoarvoa.

Koska tuotantoarvoa ei voi ongelmitta käyttää omistusoikeuksien oikeuttamiseksi, sen käyttökelpoisuus on muualla. Ainakin se on tarpeellinen, jotta voidaan ymmärtää kaikki ne eri tavat, joiden kautta asiat määritellään arvokkaiksi. Yksilö voi kokea arvokkaaksi asioita henkilökohtaisesti. Lisäksi arvottaminen voi tapahtua tuotantoarvon käsitteen kautta, mikä on lähempänä sosiaalista arvoa, koska siinä otetaan huomioon toinen ihminen, tavaran tekijä. Kolmanneksi asian arvo voidaan kokea täysin sosiaalisesti joko puhtaasti vaihtoarvona tai vaihtoehtoisesti myyntilukuina, kriitikoiden konsensuksena, poliittisena vaikutuksena jne.

Lopulta palaan usein käyttämääni lähtökohtaan, eli siihen että omistusoikeudet ovat yhteiskunnallinen järjestely. Ne ovat käyttökelpoisia, koska niillä voidaan järjestää rajallisten resurssien käyttö ilman konflikteja. Immaterian omistusoikeus voidaan toki määritellä, mutta tämä määrittely on väistämättä hämmentävä ja harhaanjohtava. Yhteiskunnallisesti omistamiselle olisi asetettava runsaasti poikkeuksia ja rajoituksia, jotta saataisiin tämä omistaminen erotettua riittävän selkeästi materian omistamisesta. Kun keskustellaan kopio-oikeuksista, on parasta olla puhumatta omistamisesta lainkaan, mikäli tarkoituksena on keskittyä tosiasioihin sekä samalla pitää keskustelu ymmärrettävänä.

Sisältöön ja sen (mahdolliseen) alkuperään paneudun seuraavassa postauksessani “Kuka tän kielen on keksiny?”

Viikonloppuna pidetyn perustuskokouksen jälkeen Piraattipuolue otti jälleen merkittävän askeleen kohti poliittisia päämääriään. Puolueohjelma muokattiin kuntoon ja hyväksyttiin. Puolueelle valittiin puheenjohtaja sekä hallitus, johon itsekin mahduin mukaan. Hallitus kokoontui ja keskusteli muun muassa toimintaperiaatteistaan, hallituksen jäsenten rooleista, poliittisesta strategiasta sekä puolueen jäsenyyteen liittyvistä asioista.

Minusta oli mahtava huomata, kuinka paljon paikalla oli läsnä innostusta sekä monipuolista osaamista ja tietoutta, jota tuotiin esille varsinkin puolueohjelman yksityiskohtaisessa käsittelyssä. Tämä osoittaa että Piraattipuolue on nimenomaan informaatioajan puolue: sen lisäksi että osaamme käyttää tietoverkkoja tehokkaammin ja “luontevammin” kuin perinteiset poliittiset organisaatiot – olemme niissä kuin kala vedessä – meillä vallitsee myös yleisellä tasolla eräänlainen vapaan informaation kulttuuri. Tähän liittyy olennaisesti open source -ajattelu sekä kenties laajemminkin käsitys tiedosta yhteisössä kehittyvänä synteesinä.

Olen hyvin tyytyväinen hallituksen kokoonpanoon. Puheenjohtajalla, Carl Wahlmanilla, on laajan tietotaidon lisäksi elämänkokemuksen tuomaa syvällistä näkemystä asioihin sekä ihmisläheinen lähestymistapa. Varapuheenjohtajana toimii Pasi Palmulehto, joka on jo tähän mennessä osoittanut organisointikykyä muun muassa viemällä käytännössä eteenpäin puolueen perustamiseen liittyviä olennaisia asioita, kuten myös puoluesihteeriksi valittu Matti Hiltunen, joka alunperin pystytti sivuston sekä keskustelualueen ja käynnisti siten Piraattipuolueen Suomessa. Kaj Sotala oli niin ikään helppo valinta tiedottajan tehtävään, jossa tarvitaan selkeää sekä tyylikästä kirjallinen ilmaisua. Lisäksi hallitukseen valittiin Anton Tamminen sekä Mikko Kunnari.

Puheenjohtajan lisäksi hallituksessa on siis kuusi varsinaista jäsentä sekä kuusi varajäsentä. Olen erittäin optimistinen niin hallituksen kuin yleensäkin puolueen suhteen. Hallituksen kokouksessa tuli selvästi ilmi jäsenten valmiudet käyttää osaamistaan ja tietouttaan yhteisten asioiden ajamiseen. Puolueessa on lisäksi runsaasti aktiivista väkeä, joiden harteille laskeutuu tärkein osa viidentuhannen kannattajakortin keräämisestä käytännössä.

Olennaista puolueen toiminnassa onkin avoimuuden lisäksi luottamus ruohonjuuritason toimintaan, jota ei tahdota kontrolloida, vaan nimenomaan kannustetaan yksilöitä käyttämään luovuuttaan ja rohkeasti tekemään. Vaikka kannattajakorttien kerääminen aloitetaan vasta kun rekisteröintiprosessi on käyty täysin läpi, seuraavina parina viikkoina jokainen voi muokata poliittista maaperää ympärillään levittämällä sanaa puolueesta sekä verkostoitumalla. Oma-aloitteisuus on keskeistä. Puheenjohtajan sekä koko hallituksen viesti puolueen jäsenille onkin hyvin yksinkertainen: tehkää se!